Ajatuksia maanantaina

Selvitin itselleni perinpohjin ja melko aukoitta, mikä todella on absoluuttinen nollakohta.
En malta odottaa, että pääsen kertomaan siitä muille psykan tytöille.

K-P latasi Trainspottingin italiaksi dubattuna.

Minä ostin kaksi pääsiäismunaa ja söin ne yksin kotona, enkä säästänyt toista K-P:lle.

Mietimme tänään, kuinka kissat liftaavat, kun niillä on peukalo melkein puolessa välissä jalkaa.

Ajattelin myös, että jos nalle Puh laulun mukaan "pyörii ja myllertää, puuhun jo kiipeää", niin sitä härväämistä ei olisi mukava katsella. Nalle Puhia pitäisi torua, mutta se ei kuuntelisi, tai ainakin puolessa välissä lausettasi huomaisit, että se onkin kiivennyt puuhun.

Ja vielä lopuksi: Eräs poika ihmetteli, kuinka hänellä voi olla niin tavattoman kaunis tyttöystävä. Tyttö selitti loduttavasti, että kyseessä täytyy olla sellainen universumin vääristymä.

Rakkauden evoluutio

Alussa, seksuaalisen heräämisen ja ihmisten kanssa elämisen harjoittelun aikana, kaikki oli paljon yksinkertaisempaa. Vaikkei ehkä siltä tuntunut. Silloin oli kyse ainoastaan halusta, unelmista ja siitä, kuinka hyvin kukin niitä pystyy toteuttamaan todellisuudesta huolimatta. Oli aina kyse omasta itsestään, pyyteetön rakkaus kuului aikuisille, isille ja äideille.
Myöhemmin jumalointi (joka vaati suunnattomasti anteeksiantoa, tai sairaalloisen vahvaa kykyä nähdä unelmansa arkipäivän ihmisissä) kehitti pikkuhiljaa sellaista tunnetta, joka ei tarvinnut päivittämistä. Syntyi välittäminen, jonka takia asiat, joita teki, eivät enää olleet kiinni omasta tahdosta tai järjestä, eivät edusta tai hyödystä, sillä kaiken tahdon ja järjen yli ulottui käsittämätön tarve tehdä kaikki kumppaninsa takia.
Tämä välittäminen ei oikeastaan ollut tarve eikä halu, se oli tavallaan pakko, vaikkei sitä sellaiseksi koskaan mieltänytkään. Tämä välittäminen ei ollut enää kaukana pyyteettömästä rakkaudesta.
Pyyteettömän rakkauden myötä menettää itsestään hyvin paljon. Itsenäisyys katoaa monilta huomaamatta. Mutta kaikki alkavat taistella riippumattomuutensa puolesta jossain vaiheessa, arkisuhteen jokapäiväisten kiistojen muodossa. Jokainen muuttuu lapseksi puskiessaan tahtoaan väkivalloin läpi, peloissaan siitä, että jos ympäristö ei tällä kertaa sano heidän vaatimuksilleen ”kyllä”, he eivät enää koskaan vastaa ”kyllä” kysyttäessä ”tiedätkö, mitä minuus on?”.
Ja kun parisuhteessa ei ole kyse siitä, kumpi on tunteiden tasolla ehjempi päivän lopussa. On kyse säilymisestä ja tuhoutumisesta.
Elämässä on kyse omien ongelmien julkituomisesta, niiden hyväksymisestä ja niitä vastaan taistelemisesta. Pyyteettömässä rakkaudessa sama tehdään myös toisen ongelmille. Parisuhteessa nämä kaikki vielä pyritään sovittamaan yhteen niin, että kumpikin voi hymyillä toisinaan huoletta. Jaettuna ja ehjänä.

5.12.2005