Rikkonaista, osittaista, ei ehjää

Kävin tänään lapsuuden kodissani ja olin vieras. En voi enää toimia oma-aloitteisesti tai puuhailla niin kuin kotonani. Ja sitten keskustelut vanhemipieni - aiemman turvaverkkoni - kanssa ovat muuttuneet pinnallisiksi ja vieraskoreiksi.
Uutiset koskevat tässä sukulaissuhteessa opiskelua tai elokuvia, jotain sellaista, joka ei vain vahingossakaan koskettaisi mitään järisyttävää tai intiimiä.
Sanalla sanoen koen vieraantumista. Mutta menneessä aikamuodossa.
Ehkä minä aikuistuin hiukan liian nopeasti ja kovalla tahdolla. Vaadin itsenäisyyttä keinolla millä hyvänsä. Ja ehkä hekään eivät enää osanneet tarjota sellaista kanssakäymistä, jota olisin tarvinnut. Heiltäkin vaadittiin sitä liian nopeasti.
Tämän hetken ongelmani haluan sysätä vääränlaisen kasvamisen tiliin. Liian nopeasti ja liian paljon. Liian ajattelemattomasti ja välittämättä. Tai ehkä olisin kasvanut repaleiseksi joka tapauksessa.
Välillä myönnän kaipaavani absoluuttisia totuuksia ja syliä, jossa olla vaatien vailla rajoja, velkaa kaikesta, mutta silti oikeutettu kohtuuttomuuteen.
Salaa olen välillä erittäin rikki, mutta selviän silti siitä, mistä tasapainoinen ihminen selviää. Vielä.
Yhteiskunnassa pärjäämisen ja itsensä kuuntelemisen voi erottaa ja keskittyä vain toiseen. Tuntuu jotenkin sairaalta, että se on mahdollista. Tuntuu kuin yhteiskunta, kulttuurisidonnaiset arvomme, työt ja tiedot, jotka meidän täytyy hallita, olisivat muuttuneet velvollisuudeksemme vailla päämäärää tai hyötyä. Kaikki urbaanit ongelmat vaikuttavat kovin keinotekoisilta ja jopa haurailta.
Haluaisin aitoutta ja ajattomuutta.
Haluaisin olla lapsi ja pyrin olemaan sitä ehkä liian usein.
Osaan olla aikuismainen, vaikka sisimmässäni olen vielä tietyillä tasoilla kovin nuori. Lapsen aikuismaisuus voi kuitenkin tehdä onnelliseksi.
Aikuisen lapsekkuus on yksinkertaisesti vain rumaa..