Sitten sanon heille anteeksi, että menetin kontrollin

Tulevaisuudessa
minä olen viisaampi.
Tulevina aikoina
käsitän ja välitän enemmän,
hallitsen suurempia kokonaisuuksia
isommalla varmuudella.
Olen ehkä löytänyt jotain
kovin oleellista elämästä,
näistä voimista,
itsestäni.
Olen ehkä paljastanut kaiken,
joka minulle on mahdollista löytää.

Mutta nyt,
Minulla on vaihtoehto.
Katson tiettyjä kuvioita
ja kuuntelen tiettyjä ääniä,
keskityn tuntoaistin välittämiin kokemuksiin,
pysähdyn tiettyihin valtaviin ajatuksiin.
Uskon, että näissä kaikissa
välittömissä,
helpoissa
ja ehkä vain oletetusti
äärettömän syvällisissä
kokemuksissa on
jotain tärkeää.
Ehkä jotain akateemista ja
itsenäistä tulevaisuuttani suurempaa.
Ehkä.
Ja kenties haluan ottaa riskin ja
katsoa kunnolla, onko todella.
Luultavasti kukaan ei saa tietää,
kuinka paljon minä halusin
ja lopulta uskoinkin tuon
syvällisyyden olemassaoloon.
Heille todellisuuden etsintäni
on sortumista.
Minullekin se olisi,
jos katsoisin heidän kannaltaan.
Mutta minä olen katsonut
jo jonkin aikaa täältä muualta,
Uskon löytäväni,
en välitä siitä vaikka katoaisin.
Väsyneenä tähän vastuulliseen,
antoisaan elämään,
Minä valitsen äärettömyyden etsimisen
Ja ehkä jonain päivänä,
Ehkä,
Siihen kasvamisen.

17.6.2005

Omistaminen

Hän tuoksuu
minun käsitykseltäni rakkaudesta.
Ja sen täytyy olla kaikki,
mitä tarvitsee sanoa.

Yritän olla siellä jossain

Herään aikaisin ja juon kahvit. Poltan tupakan ja kävelen samat reitit kuin aina ennenkin, ne, jotka vievät minut taas sinne, missä kannan vastuuni.
On jokseenkin naurettavaa tehdä tämä. Lukea nyt kirjoja ja laskea harjoitustehtäviä. Tuntuu kuin palaisin sinne, missä olin vuosi sitten. Olin kovin toisenlainen silloin. Minulla oli ehdottomia päämääriä ja suunnitelmia, valtavia suorituksia. Mutta en tainnut yhdistää sitä hengittämiseen tai maahan, kuun kiertokulkuun tai ihooni. Se oli naurettavaa elämää, jos nyt saan sanoa mielipiteeni. Yhtä mustavalkoisen naivia kuin kahdeksannella luokalla laatimani elämän arvot tai uskonnollinen vakaumus.
Silti tiedän, että erottamalla tämän älyllisen kasvamisen muusta elämisestä, voin huijata itseni samanlaiseen suorittamiseen. Tiedän, että tarvitsen sitä, mutten haluaisi enää taantua samanlaisen ohjelman toteuttajaksi.
Toisaalta siellä jossain oleminen tuntuu sairaalla tavalla raikkaalta. Nykyisten oppien mukaan en vahingoita hermostoani, sydäntäni tai keuhkojani kun teen näin. Elän platonisessa suhteessa ja innostun vain kehittävästä ja hyväksyttävästä aktiviteetista.
Mutta se ei ole minua. Voin mennä sinne osittain, mutten halua jäädä. Hajotan itseäni taas niin tavattoman laajalle. Mutta se käy. Saavutan kaikkia huijaten jotain jota en arvosta vain, jotta pääsisin elämään sitä todellista elämää, jota se hentoisesti sivuaa.

Aito kohtaaminen kaavojen aikakaudella

Ikuisten sementtipylväiden maan kiireestä,
lukuisten silmäparien tuomion alta.
Saat suojasi minun hyväksynnästäni,
joka laskeutuu
pehmeäksi majaksi ympärille.
Voit levähtää todellisissa tunteissa
kääntämällä katseesi hennoista rakennelmista.
Heidän totuutensa vaativat yksilöllisyytesi.
Muista se, kun vedät henkeä lämmössä,
siinä, jonka minä loin,
ja lahjoitin ilman valuuttaa,
salaa kaikilta odotuksilta
tai käytöstavoilta.
Kaikkia oppeja uhmaten kuiskaan,
silloin kun holhoojamme katsoo muualle,
että ei ole oikein
pitää lahjan antamista vaihtokauppana.
Ei ole viisasta myydä elinvuosiaan.
Ja vielä jos ehdin,
sanon sinulle,
ettei se ole mahdollistakaan,
jos ei anna keinotekoisen olla totta.

18.12.2005

Mitähän sitä oikeastaan ollaan?

Olen aina pitänyt itseäni kylmänä.
Käsitin elimistöni kovaksi ja kylmäksi, jossa ei ole pehmeää, hoivaavaa tilaa muille eläville.
Käsitin itseni omien ajatuksieni sisällä ehdottoman itsenäiseksi etenijäksi, määrätietoiseksi omien ideoideni toteuttajaksi.
Mutta kuinkas sitten kävikään. Minä jaoin itsestäni tavattoman paljon ja muutuin symbioosieläjäksi. Minä luotan, turvaudun ja välitän. Alkukantaiset vaistot heräävät minussa, vaikken koskaan, ikipäivänä uskonut niin käyvän.
Elimistöni ohjelmoituu ikuisuuksia sitten luotuun naisten rooliin. Tuntuu kovin voimattomalta uskotella itselleen, että nämä uudet arvot ja motiivit ovat minun itseni valitsemia.
Kuiskaan heikosti, että todellinen elämä tapahtuu jossain muualla kuin keinotekoisten, urbaanien ongelmiemme parissa.
Tunteet ja vaistot huutavat viestejään, ja minun on vaikea nähdä, miksi ne ovat epäpätevä syy päätöksiin. Miksi looginen järki saa aina äänensä kuuluviin paremmin ja on olevinaan uskottavampi?
Olen käynyt uskomattomia keskusteluja viime aikoina. Kyynisyyden yksinkertaisuus on haihtunut kauan aikaa sitten, vaikka välillä turrunkin päätöksiini.
Edelleen loistava roolisuoritus tasapainoisesta ja huolettomasta tytöstä onnistuu. Sen mielekkyys ei vain koskaan ole ollut minulle selvä, ehkä se liittyy yrityksiini olla itsenäinen vielä jossain määrin.
Ja sitten kuitenkin, välillä, koen olevani eheä.
Kuitenkin tunnen suunnatonta etuoikeutta saada nähdä oman rikkinäisyyteni.

6.1.06