Mitähän sitä oikeastaan ollaan?

Olen aina pitänyt itseäni kylmänä.
Käsitin elimistöni kovaksi ja kylmäksi, jossa ei ole pehmeää, hoivaavaa tilaa muille eläville.
Käsitin itseni omien ajatuksieni sisällä ehdottoman itsenäiseksi etenijäksi, määrätietoiseksi omien ideoideni toteuttajaksi.
Mutta kuinkas sitten kävikään. Minä jaoin itsestäni tavattoman paljon ja muutuin symbioosieläjäksi. Minä luotan, turvaudun ja välitän. Alkukantaiset vaistot heräävät minussa, vaikken koskaan, ikipäivänä uskonut niin käyvän.
Elimistöni ohjelmoituu ikuisuuksia sitten luotuun naisten rooliin. Tuntuu kovin voimattomalta uskotella itselleen, että nämä uudet arvot ja motiivit ovat minun itseni valitsemia.
Kuiskaan heikosti, että todellinen elämä tapahtuu jossain muualla kuin keinotekoisten, urbaanien ongelmiemme parissa.
Tunteet ja vaistot huutavat viestejään, ja minun on vaikea nähdä, miksi ne ovat epäpätevä syy päätöksiin. Miksi looginen järki saa aina äänensä kuuluviin paremmin ja on olevinaan uskottavampi?
Olen käynyt uskomattomia keskusteluja viime aikoina. Kyynisyyden yksinkertaisuus on haihtunut kauan aikaa sitten, vaikka välillä turrunkin päätöksiini.
Edelleen loistava roolisuoritus tasapainoisesta ja huolettomasta tytöstä onnistuu. Sen mielekkyys ei vain koskaan ole ollut minulle selvä, ehkä se liittyy yrityksiini olla itsenäinen vielä jossain määrin.
Ja sitten kuitenkin, välillä, koen olevani eheä.
Kuitenkin tunnen suunnatonta etuoikeutta saada nähdä oman rikkinäisyyteni.

6.1.06